perjantai 16. helmikuuta 2018

Kävelyviikko

Näin perjantai-iltana on hyvä kehuskella, että kulunut viikko oli aikamoinen kävelyviikko. Kävelin töihin ja takaisin joka päivä ja lisäksi vielä pienen lenkin päivittäin ruokatunnilla. Hyötyliikuntaa kertyi reilun 50 kilometrin verran ja kaupanpäälle jatkoin hikoilua vielä kotona normitreenien parissa.


Oikeasti kävelyprojektin taustalla ei ole mitään kovin jaloa, vaan sunnuntai-iltana puhejennut autonrengas. Autoon löytyi toki vararengas, mutta Phill ei halunnut lähteä seikkailemaan sillä motareille enkä minä edes oman työmatkani pikkuteille. Hetken työmatkalogistiikkaa pohdittuamme päätin ruveta puolivapaaehtoiseksi työmatkakävelijäksi kunnes kerkiämme hankkimaan tänä viikonloppuna uudet renkaat  (tai uuden auton).


Viikon kävelyrupeaman aikana kehitin itselleni viha-rakkaus suhteen työmatkakävelyä kohtaan. Aamuisin herätyskellon soidessa, olisin mielummin jatkanut unia vielä puolituntia, mutta loppupeleissä viiden kilometrin reipas kävely kirpeässä aamussa piristi huomattavasti tehokkaammin kuin puolentunnin lisäuni.

Iltapäivisin tuo samainen viisikilometriä kului vaihtelevissa fiiliksissä. Joinain päivinä se piristi ja antoi lisäenergiaa koko illaksi, toisinaan olisin halunnut olla jo kotona. Erityisen ankeaa se oli niinä päivinä kun piti kävellä kaupan kautta kotiin ja kassiin kertyi vanhasta tottumuksesta aivan liikaa ja liian painavaa kannettavaa. Erityisen ihanaa silloin, kun aivokuolleen ajomatkan sijaan tunsin olevani joka solulla elossa ja hereillä. Työmatkani varrelta löytyi aivan uusia yksityiskohtia ja kauniita maisemia.

Kokonaisuudessaan työmatkakävely taipui selkeästi plussan puolelle ja voisin aivan hyvin alkaa kävelemään töihin ainakin kerran viikossa vakituisestikin. Ja heti kun saan ostettua pyörän (sen varastetun tilalle), tulee minusta ehdottomasti taas aktiivinen työmatkapyöräilijä.


Onnea on, että minulla on mahdollisuus valita enkä joudu kökkimään päivästä toiseen San Diegon ruuhkissa.

sunnuntai 11. helmikuuta 2018

Kroppa ja mieli kohti loistavaa viikkoa

Viimeiset pari viikkoa ovat olleet totta puhuen aika ankeaa ja totaalisen kiireistä aikaa. Toissa viikolla taistelin community collegen syyslukukauden loppumisen ja kevätlukukauden alkamisen aiheuttamien töiden parissa. Oli opettajien kokousta, uuden kurssin aloitusta, syllabusten kirjoittamista, tuntisuunnitelmien tekoa, "kirjanpidon" palautusta ja muuta sen kaltaista mukavaa. Töitä riitti normitöiden päälle pitkälle myöhäiseen iltaan.

Viikonloppuna alkoi uusi lauantaikurssi, vietettiin grillibileitä, juhlittiin olutfestareilla ja hengailtiin kavereiden kanssa super bowl pippaloissa. Kaikki tämä oli toki kivaa, mutta akut alkoivat olemaan maanantaina aika tyhjinä.

Tyhjät akut kostautuivat flunssana, joka iski meihin kumpaankin tiistai-iltana. Minä selvisin flunssasta hyvin pienellä, mutta Phill on yskinyt nyt viisi yötä putkeen ja yöundet ovat jääneet meillä kummallakin aika minimiin.

Tänään elämässäni onkin ollut tasan yksi tavoite: Aloittaa uusi viikko oikeasti täysillä akuilla. Tähän olen pyrkinyt syömällä paljon ja hyvää ruokaa, treenamalla salilla niin että lihakset täriisevät ja rentoutumalla La Jollan upeissa maisemissa puistojoogassa kroppa ihan solmussa. Nyt tästä ei puutu enää muuta kuin lasi kuohuvaa (koska miksi ei) ja hyvät yöunet.

Mutta joo, tämä siis pienenä seli-selityksenä, miksi minusta ei ole kuuluvut viimeiaikona(kaan) kauhean usein.

Tällä viikolla pahimmat kiireet ovat jo taakse jäänyttä elämää ja on aika keskittyä taas kaikkeen siihen kivaan ja hyvää, jota elämäni on pullollaan. Olen päättänyt kirjata ylös joka päivä viisi pientä iloista asiaa, jotka jaan sitten teidänkin kanssa ensi sunnuntaina.


Hyvä tulee hyvän luon ja hymy hymyn luo. Tästä kohti parasta viikkoa pitkään aikaan!

lauantai 3. helmikuuta 2018

Kissat vs. taaperot

Olen viettänyt viime aikoina paljon aikaa taaperoiden kanssa ja todennut, etta kissojen taaperoiden kayttaytymisesta löytyy hammentavan paljon yhtäläisyyksiä.

Miettikääpä näitä:

Kissat ja taaperot kiipeävät joka paikkaan, etenkin niille tasoille ja hyllyille, joille et haluaisi hiekkalaatikossa käyneitä tassuja vierailemaan. Kissoilla on ehkä himppusen parempi tasapaino, mutta kummatkin ovat parempia kiipeämään ylös- kuin alaspäin.

Kissat ja taaperot heittelevät pöydillä olevia esineitä lattialle ilman mitään aikuisihmisille näkyvää syytä.

Kissat ja taaperot tuijottavat sinua silmiin tehdessään kiellettyiksi tietämiään asioita.

Kissat ja taaperot rakastavat pahvilaatikoita.

Kissat ja taaperot rakastavat rapisevia papereita.

Kissat ja taaperot syövät mielummin lattialta löytyviä jämiä kuin omalta lautaselta löytyvää ruokaa.

Kissat ja taaperot ovat valikoivia ruokiensa suhteen ja vaihtavat mielipidettään lennosta.

Kissat ja taaperot leikkivät mieluiten silloin kun olisi aika mennä nukkumaan.

Kissat ja taaperot rakastavat rapsutuksia ja haleja omilla ehdoillaan aka silloin kun ei ole kiireisempää tekemistä.

Kissat ja taaperot istahtavat syyliisi/päällesi siinäkin tapauksessa, että siinä olisi jo kirja tai tietokone tai toinen ihminen.

Kissat ja taaperot leikkivät kaikkein mieluiten esineillä, joita ei ole tarkoitettu taaperoiden tai kissojen leluiksi.

Kissat ja taaperot ovat suloisia nukkuessaan.


Tässä nämä ensimmäiseksi mieleen tulevat. Mitäs muuta tähän listalle voisi lisätä?

sunnuntai 28. tammikuuta 2018

Ainokainen vapaa

Perjantaina juttelin työkaverini kanssa viikonpäivistä ja siitä, mikä päivä tai päivän osa on lempparimme. Työkaverini vaaka kallistui perjantai-iltojen puoleen kun taas minä haaveilin silläkin hetkellä ihanan rennosta sunnuntaiaamusta.

Ennen olisin ollut työkaverini kanssa samaa mieltä, mutta ei se vain tunnu laisinkaan samalta nyt, kun menen vielä lauantaisinkin heti aamusta töihin. Minulla on ollut nyt tasan vuoden verran vain yksi kokonaan vapaapäivä viikossa, joten valintani oli helppo. 

Työkaverini oli sitä mieltä, että sunnuntaiaamut ovat turhan haikeita, sillä ajatukset eksyvät helposti jo tulevaan viikkoon ja hetkessä eläminen vaikeutuu. Ennen olisin ollut ehkä tästäkin samaa mieltä, mutta nykyään osaan ladata akkuja sunnuntaiaamusta iltaan. Joinain viikkoina se tarkoittaa totaalista laiskottelua, mutta useimmiten rentouduin parhaiten puuhastelemalla.

Tänään aamu alkoi hieman turhan aikaisin, sillä Possu-kissalla oli halipula ja Kisunkin piti saada oma osansa. Venyimme kuitenkin sängyssä laiskoina kahdeksaan asti ja lähdimme sitten kävelylle aurinkoiseen aamuun. Kävimme aamupalalla lähikahvilassa ja jatkoimme matkaa kadun toisella puolella sijaitsevaan Stehly Farms Markettiin ruokaostoksille.

Kotimatkalla osui silmiimme ilmoitus kadonneesta Kissasta ja Phill tajusi melkein juosseensa kyseisen kissan yli edellisenä päivänä lenkillään. Päätimme lähteä vielä pienelle kävelylle katsomaan, josko kissa hengailisi vielä samoilla hoodeilla.

Kissaa ei näkynyt, mutta soitimme havaintomme omistajille ja jatkoimme samantien hieman pidemmän lenkin. Aamu lämpesi vauhdilla ja linnut lauloivat. Tänään on ollut taas hyvin vaikea muistaa, että elelemme vasta tammikuuta.

Palasimme kotiin yhedentoista aikoihin, mikä mahdollisti pienen pikasiivouksen ennen kuin kaverini tuli hakemaan minua joogaan. Sunnuntai-iltapäivät ovat vierähtäneen viime aikoina usein La Jollassa suomen kielisessä puistojoogassa. Täydellistä sunnuntaipuuhaa täydellisessä maisemassa. Siis heti sen jälkeen kun onnistuu löytämään parkkipaikan kaikkien turistien keskeltä.


Joogan jälkeen kotoa löytyi kokkauspuuhissa oleva mies ja huumaavia tuoksuja. Olo on juuri sellainen kun sunnuntaisin kuuluukin.

Nähtäväsi kaikkeen tottuu, jopa kuusipäiväisiin työviikkoihin. Välillä minusta tuntuu jopa siltä, että mitä vähemmän vapaa-aikaa on sitä paremmin sen osaa hyödyntää. Tai ehkäpä kyse onkin siitä, että olen oppinut hellittämään pitäisi-asenteesta silloin kun ei ole ihan oikeasti pakko. Yhtä kaikki: Sunnuntait ovat parhaistakin parhaimpia.

perjantai 19. tammikuuta 2018

Paleluteoria

San diegon talvi on ollut tänä vuonna aika olematon. Kunnon sadepäiviä on ollut toistaiseksi puolitoista ja lämpötilat ovat kivunneet joitain kylmempiä päiviä lukuunottamatta kahdenkympin hujakoille ja yli. Talvesta muistuttavat lähinnä viiden aikoihin laskeutuva pimeys ja kylmät (noin kymmenen asteiset) yöt.


Linnut laulavat ja puut kukkivat.

Vaikka päivisin ei olekaan tarvinnut palella, olen ikuisena vilukissana kaivanut esiin huivit, takit ja jopa pipot (lähinnä siksi, että tykkään pipoista) ja kerrostanut oloni mukavaksi muuttuviin lämpötiloihin. Samaa aikaan sekä työkaverini että lapset ovat ilmestyneet kouluun huomattavasti keveämmissä varusteissa. Lapsista moni viilettää kylmissä aamuissa huppari tai ohut pitkähihainen päällä, mutta toisille riittää ihan mekkokin. Jollain saattaa ollaa päällä jopa lämpöinen takki, muttei välttämättä kenkiä.


Kellään muulla ei tunnut olevan kylmä paitsi minulla.

Samaa meininkiä katselin viime viikonloppuna viettäessämme minilomaa Idyllwildin kylässä, noin puolentoista kilometrin korkeudessa. Myös Idyllwildissa oli päiväseltään niin lämmin, että haikatessa pärjäsi ohuella pitkähihaisella, mutta paikallaan ollessa ja illalla auringon laskettua, ei pipo ja talvitakki ollut laisinkaan liikaa. Siis minulle. Samalla kun minä hyrisin luihin ja ytimiin asti yltänyttä kylmyyttää, kulki ohitseni perhe, jonka isän olkapäillä keikkuvilla lapsilla ei ollut päällä muuta kuin legginsit ja ohut pitkähihainen.


Idyllwildin maisemia

Tyytyväistä perhettä katsellessani tuli mieleeni uusi teoria siitä, miksi suomalaiset (otos: minä) palelevat niin herkästi:

Vaikka Suomessa onkin ilmastollisesti huomattavasti Kaliforniaa kylmempää, eivät suomalaislapset joudu tottumaan kylmään. Talot ovat lämpimiä ja vaatteet ne vasta lämpimiä ja teknisesti mukavia ovatkin. Siinä säässä missä san diegolais lapsi viilettää teeppari päällä flipflopeissa tai kengittä, olisi suomalais lapsen päässä tekniset haalarit, kevyt pipo ja kuomat. En siis ole joutunut enkä oppinut sietämään kylmää.

How can you be cold, you are from Finland kääntyy tästä lähtien muotoon tottakai minulla on kylmä. Minähän olen Suomesta!

torstai 11. tammikuuta 2018

Ikävä kotiinpaluu

Asuessamme New Hampshiressa saatoimme unohtaa avaimet ulko-oveen useammaksikin yöksi eikä auton ovien lukitseminenkaan ollut aina ihan välttämätöntä. Toki Portsmouthissakin sattui ja tapahtui aina silloin tällöin, mutta pääpiirteittäin tunsin oloni hyvin turvalliseksi.

Kun muutimme San Diegoon, varastettiin meiltä heti ekana päivänä työkaluboxi pihatiellemme parkkeeratusta autosta. Varkaus tapahtui sillä aikaa kun kannoimme ostoksia sisälle ja opetti meille tärkeän läksyn: Tuona päivänä auton ovet jäivät lukitsematta viimeistä kertaa.

Rakastan San Diegoa kaikkine rouheine kulmineen, mutta ymmärrän että sillä on myös oma nurjapuolensa. Tämä nurjapuoli on ollut hiljainen jo useamman vuoden ajan, mutta hyppinyt silmilleni viimeisen viikon aikana kaksi kertaa.

Maanantaiaamuna töissä oli tapahtunut kummia. Ensimmäiseksi huomasimme käytävää peittävän pölyn, jonka alkuperäksi selvisi pian katossa sijaitseva palosammutin. Seuraavaksi yhden luokkahuoneen vessasta löytyi koiran panta ja vanha pyyhe. Spooky? Kyllä vain! Turvakameroista selvisi, että koditon nainen oli murtautunut kouluun kello viisi aamulla. Nainen oli peseytynyt yhden luokkahuoneen lavuaarissa ja pessyt siinä myös koiransa. Aamun ensimmäinen opettaja oli saapunut kouluun hieman kuuden jälkeen ja kameroista näkyi, kuinka murtautuja oli juossut samaan aikaan sivuovesta ulos. Nainen ei varastanut mitään, mutta tästä lähtien koulun hälytysjärjestelmä on päällä joka yö.

Vielä ikävämpi tapaus sattui tänään. Avatessani kotimme pihalle johtavaa porttia, osui ensimmäiseksi silmiini patiomme eteen parkkeerattu pyörä. Mietin, että se oli eriskummallista, sillä kellään naapureistamme ei ole tapana jättää pyöriä ulos, saatika meidän oven viereen. Seuraava ihmetyksen aiheeni oli avoinainen autotallin sivuovi sekä kotiovemme edustalla olevat hanskat. Luulin ensin, että Phill oli tullut aikaisin kotiin ja ryhtynyt siivoamaan autotallia, mutta koti oli pimeä ja hiljainen. Tarkempi tutkimus osoitti, että autotallin ovi oli murrettu auki ja pyöräni oli kateissa. 

Phill tuli kotiin jota kuinkin samaan aikaan poliisin kanssa. Poliisi oli todella mukava, mutta myöskin rehellinen, eikä antanut suuria toiveita pyörän löytymisen suhteen. Varas oli ollut selkeästi kiireinen tai valikoiva, sillä autotallin takaosassa sijaitseva Phillin pyörä sekä meidän kummankin lumilaudat olivat edelleenkin tallessa. Juuri muuta arvokasta meidän (sotkuisessa) autotallissa ei sitten olekaan.

Kadonneen pyörän lisäksi joudumme uusimaan autotallin sivuoven ja toipumaan henkisesti siitä ajatuksesta, että joku murtautui kotiimme. Onko joku seurannut elämäämme sen verran tarkasti, että tiesi minun säilyttävän kallista pyörääni aivan oven vieressä, vai oliko kyse sattumasta? Ja erityiskiitoksen haluaisin antaa sille naapurille, joka jätti portin taas kerran lukitsematta...

Kuvassa niitä San Diegon mukavampia puolia

Tällaista siis tänään. Huomenna onkin sitten ohjelmassa vakuutusraporttien täyttämistä ja Phillillä oven korjausta. Pahemminkin olisi toki voinut käydä jos varas olisi vienyt enemmänkin tavaraa tai päättänyt murtautua kotiimme. Toivon kuitenkin, että murtautumiskiintiömme oli nyt tässä vähintäänkin seuraavaksi neljäksi vuodeksi.

sunnuntai 7. tammikuuta 2018

Hyvän fiiliksen arki

Viime viikon tiistaina se loppui, ihan yhtä nopeasti kuin se oli alkanutkin: loma. Maanantai-iltana taistelin sunnuntaifiilistä vastaan ja ajatukset olivat työn täyteisessä talvessa ja keväässä. Miten jaksan ja selviän, voisinko vain jäädä lomalle?


 Mutta eipä auttanut, tiistaina oli pakko mennä töihin ja yllättäen kävi niin, että tiistaina oli hauska päivä. Keskiviikkonakin oli hyvä päivä, torstai oli yllättävänkin loistelias ja sitten olikin jo perjantai. Menin vielä lauantainakin töihin kahden viikon community college -tauon jälkeen ja kappas kun oli kivaa (heti kun muistin luokkahuoneen hälyt oikein).


Eiköhän tästä arjesta selvitä ihan omalla painollaan. Ja jos (ja kun) ahdistaa, otetaan käyttöön salaiset aseet aka tulevien lomien suunnittelu, luontoretket, työpaikkahuumori, eläinpannukakut, jooga ja hyvät kirjat.


Viime viikon harjoittelun ja onnistumisten jälkeen olen tällä hetkellä totaalivalmis uuteen viikkon ja entistäkin paremman fiiliksen vuoteen. Vuosi 2018 ei ole alkanut ollenkaan hullummissa merkeissä.


P.S. Kuvituksena kuitenkin kaiken logiikan vastaisesti kuvia lomalta, Mount Lagunan haikilta. San Diegosta ei kyllä tarvitse reissata yhtään minnekään luonnon ja upeiden maisemien toivossa.