lauantai 19. toukokuuta 2018

Erityisen ihana Sub Ball

Viikko sitten lauantaina oli aika heittää leggarit kaappiin, sutia naamaan muutakin kuin ripsaria ja istahtaa kampaajan penkkiin päivittämään ponnari hieman juhlavampaan lookkiin. Juhlimme jokaivuotiseen tapaan USA:n laivaston sukellusveneitä Submarine Birthday Ball -tapahtumassa. Kerran vuodessa on ihana tälläytyä pitkän kaavan mukaan, mutta tänä vuonna tapahtumalla oli meille syvempikin merkitys, mikä teki siitä erityisen ihanan.

Mekko on pysynyt samana jo neljä vuotta, sillä miksipä sitä hyvää vaihtamaan. Olen oikeastaan aika ylepä siitä, että mekko istuu edelleenkin täydellisesti.

Edelliset kolme Sub Ballia juhlimme maapalveluksen aikana. Vaikka Phill oli tuonakin aikana laivastossa ja sukellusvenemies, oli elämämme hyvin erilaista (aka normaalia) nykyiseen verrattuna. Phill on ollut kohta vuoden verran taas meripalveluksessa ja elämämme on muuttunut hyvin sukellusvenepainotteiseksi. Työpäivät ovat pitkiä, meripäiviä kertyy tihenevissä määrin, suunnitelmat vaihtuvat useammin kuin sukat ja sukat haisevat sukellusveneeltä.

Siinä vaiheessa kun meille selvisi, että Phillin paatti palaa maihin viikonlopun ajaksi vain ja ainoastaan Sub Ballia varten, oli meille selvää, että tästä tapahtumasta otettaisiin kaikki ilo irti. Ja näin tehtiin!

Perjantai-iltana olo oli iloisen kupliva ja vatsassa kutitteli sata perhosta. Vaikka olemme olleet yhdessä kohta yksitoista vuotta ja naimisissa seitsemän, aiheuttaa toisen näkeminen erossaolon jälkeen meissä aina vastarakastunut-efektin. Tällä kertaa olimme olleet erossa vain viisi päivää, mutta jummi, että nuo viisi päivääkin tuntuivat pitkiltä kun toisesta ei ollut kuullut pihaustakaan. Viikon pituutta saattoi lisätä myös se, että nämä viisi päivää olivat vasta alkusoittoa hyvin tiheille merireissuille ja tulevaisuudessa häämöttävälle pidemmälle komennukselle.

Lauantai-ilta kuului niiden harvinaisten ja täydellisten hetkien joukkoon, kun maailmassa ei ollut mennyttä eikä tulevaa. Oli vain me ja täydellinen onni. Sunnuntaina oli aika sanoa taas heipat ja vaikka se toki kirpaisikin (ja päätäkin saattoi hieman särkeä), kareili huulilla vielä hymy ja sydän oli täysi ihanan lauantain jäljiltä. Yhtä tällaista iltaa kohti jaksaa taas monta erossa vietettyä iltaa, viikkoa ja kuukautta.


Koska laivastoelämää vastaan ei voi taistella, kannattaa sitä juhlistaa.

tiistai 15. toukokuuta 2018

Suomalaistunut banaanileipä

Löysin illalla hedelmäkiposta kolme epäilyttävän kypsältä näyttävää banaania ja sain kummallisen päähänpiston tehdä banaanileipää, eli siis tuttavallisemmin banana bread. Koska en ole tehnyt banana breadia aikoihin (jos koskaan?), googlettelin heti alkuun koekeittiöni pohjaksi hakusanoilla healthy banana bread. Löysin helpolta kuulostavan ohjeen, jota rankasti soveltaen ryhdyin hommiin.

Reseptin pohja löytyy täältä, mutta kuten sanoin, oma versioni on aika sovellettu. Sattuneesta syystä...

Veeramaiseen ja sen myötä myöskin suomalaistettuun banana breadiin tarvitset

1/3 cups sulatettua kookosöljyä
1/4 cups bourbonin makuista vaahterasiirappia
1/4 cups juoksevaa hunajaa
2 munaa
3 pientä ja ylikypsää banaania
2 rkl maitorahkaa
loraus vettä
1 tl ruokasoodaa
1/2 tl vaniljan makuista suolaa
1/2 tl kanelia (todella kukkurallinen, koska rakastan kanelia)
1 cups ruisjauhoa
1/4 cups semolina jauhoa

Vispaa öljy, siirappi ja hunaja sekaisin, lisää munat ja vispaa lisää. Lisää sekaan loput aineet, voitele 9x5 tuuman kokoinen leipävuoka (tai minun tapauksessani vähän isompi) ja paista 325 F uunissa noin 55 min.


Kyllä vain, ruisjauhoa! Kävi meinaan niin, että meiltä oli jauho loppu. En edes tiedä miten se on mahdollista, mutta kaapista ei löytynyt täysjyväjauhoa, leipäjauhoa eikä edes normaalia vehnäjauhoa. Sen sijaan löysin avatun pussin ruisjauhoa, pastan valmistukseen käytettävää semoliina jauhoa sekä garbanzo jauhoa. Ihan niin luova en ollut, että olisin uskaltanut lähteä leikkimään garbanzo papujauhoilla, mutta ruisjauhot kuulostivat ulkosuomalaisen korvaan ihan mahdolliselta ratkaisulta ja päätin kokeilla, voisiko tästä "terveellisestä" banana breadista tehdä entistäkin terveellisemmän ja öh, suomalaisemman.

Lopputulos oli yllättävän mehukas ja banaanileipämäinen. Suomalaisen suuhun ruisjauhot ja banaani sulivat ilman mitään ihmettelyitä, mutta amerikkalaisen makunystyröillä en ole reseptiä vielä testannut. Se on kuitenkin varmaa, että tämä resepti menee jatkoon! Vahingossakin onnistuminen lasketaan, eikö vain?!

lauantai 5. toukokuuta 2018

Mistä tietää että on väsynyt

Siitä kun...

  • Istahtaa autossa pelkääjän paikalle, vaikka on liikkeellä yksin ja jonkun pitäisi vissiin myös ajaa
  • Yrittää avata työpaikan numerosarjalukon autonavaimen unlock -painakkeella
  • Unohtaa painaa bluetooth -kuulokkeet päälle ja kuuntelee parin minuutin ajan musiikkia puhelimen kaiuttimesta kuulokkeet päässä
  • Suuttuu unessa vieressä kuorsaavalle miehelle
  • Keittiön tasolle levinnyt kaakoajauhe tuntuu ylitsepääsemättömältä ongelmalta
  • Joka toinen ajatus on englanniksi ja joka toinen suomeksi
  • Ruuan tilaaminen kymmenen minuutin kävelymatkan päästä tuntuu järkevältä ajatukselta

Olisi viissin aika mennä nukkumaan. Ihanaa, että huomenna on vapaapäivä!

lauantai 28. huhtikuuta 2018

Capybara aka happy Veera

Kävimme joulun alla San Diegon eläintarhassa ja eteemme osui aitauksellinen minulle tuntemattomia eläimiä. Aikansa kylttiä tutkittuaan Phill kertoi minulle eläimen olevan capybara. Jaa, että mikä? Happy Veera? Siltä se minusta ensiyrityksellä kuulosti. Happy Veera oli niin osuva nimi eläimelle, että se jäi elämään. Saattoipa siinä käydä niinkin, että jonain kiukuttelupäivänä sain capybaran kuvan puhelimeeni muistuttamaan onnellisimmista ajoista ja Veeroista.

Kuvassa cabybaran sijaan ihan vain iloinen maaorava

Niin kuin ehkä blogin hiljaisuudestakin voi päätellä, on viime viikkoina ollut ihan hirmuinen kiire ja sen myötä happy Veerakin ajoittain hukassa. Loman jälkeinen rentous kantoi parin viikon ajan, mutta viime viikon loppupuolella alkoi tökkiä. Arjesta tuli liian arkista ja oravanpyörän vauhti kiihtyi.

Tällä viikolla olenkin sitten painanut jarrua ja keskittynyt löytämään sisäisen cabybarani. Viime viikonloppuna latasin akkuni huolella pitkien lenkkien, ystävien ja hyvän ruuan voimin ja universumi viimeisteli homman järjestämällä minulle maanantaiksi yllärivapaan. Meillä sattui koulussa putkirikko ja koulu jouduttiin sulkemaan päiväksi. Niin ikävä asia kuin tämä olikin, oli se meille opettajille oikeastaan lottovoitto. Vietimme työparini kanssa koko aamun lasten arviointien kimpussa ja iltapäivän nautiskelin auringosta ja yllättävästä vapaa-ajasta. Ylibuukatusta kiireviikosta tuli kertarysäyksellä aika paljon hallittavampi.


Elossa siis ollaan ja nyt taas aika positiivisillakin fiiliksillä. Kohta pitäisi kammeta itseni tästä sohvalta ylös ja lähteä muutamaksi tunniksi community collegelle puhumaan kaksivuotiaiden turva- ja terveysjutuista sekä paikallisesta lastensuojelulaista. Loppupäivän saammekin sitten nauttia Phillin kanssa yhteisestä vapaa-ajasta, joka on käymässä entistäkin harvinaisemmaksi.


Happy Veera toivottaa kaikille ihanaa viikonloppua ja yrittää palata asiaan hieman aiemmin kuin kolmen viikon päästä.

sunnuntai 8. huhtikuuta 2018

Olematon jetlag ja muita lomalta paluun onnistumisia

Kun loma päättyy, huokaisen yleensä väsyneenä, että tarvitsisin loman lomasta toipumiseen. Ensimmäistä kertaa ikinä suunnittelin lomalta paluun fiksusti enkä sännännyt heti reissusta paluuta seuraavana aamuna jetlageissäni töihin. Sallin itselleni kaksi vapaapäivää ja palasin töihin perjantaina. Ihan vain huikatakseni heti perjantai-iltapäivänä työkavereilleni hyvät viikonloput.

Näin tämä homma pitäisi hoitaa aina!

Saavuin San Diegoon tiistai-iltapäivä ja olin hyvin vähien matkaunien jälkeen aika uupunut. En kuitenkaan päästänyt itseäni päikkäreille vaan purin kassit, pesin pyykin, siivosin, täydensin ruokavarastot ja tilasin meille ruokaa. Eri lennoilla ollut Phill saapui kotiin vasta yhdeksän jälkeen mikä auttoi minuakin sinnittelemään hereillä kymmeneen.

Jostain syystä minulla on aina ihan olematon jetlag Euroopasta USA:n länsirannikolle matkustaessa, vaikka Suomeenpäin mennessä heräilenkin keskellä yötä peipposen lailla ja nukun helposti keskipäivään. Suomen ja Kalifornian välinen aikaero on 10 tuntia eikä järkeni riitä selittämään, miksi lähes puolen vuorokauden aikaero on helpompi kumpaankaan suuntaan, mutta näillä mennään ja näin kävi tälläkin kertaa. Heräsimme tiistaina seitsemän aikoihin pirteinä ja valmiina päivään.

Koska Philliläkin oli vielä keskiviikkona vapaapäivä, päätimme kuvitella olevamme vielä lomalla. Vietimme laiskan aamun, lounastimme lähikahvilassa, katselimme telkkaa keskellä päivää, kävimme heittämässä tikkaa ja olusilla lampparibaarissamme.


Torstaina Phill palasi jo töihin ja minä päätin aloittaa terveellisen ja tehokkaan elämän. Kävin juoksemassa, tein lauantain tuntisuunnitelmat ja paperihommat, kävin ostammassa uuden aurinkolasit ja sandaalit ja aloin olla henkisesti jo ihan valmis töihin ja normiarkeen. Ainakin yhden päivän ajaksi.

Perjantaina oli helppo hymyillä ja nauttia töistä. Olo oli ihan oikeasti levännyt ja töiden jälkeen riitti energiaa jopa salille. Sama meno jatkui lauantaiaamuna community collegella ja sitten olikin taas aika aloittaa viikonloppu. 



Vaikka Phillin lomaparta onkin jo historiaa, vietimme koko viikonlopun lomafiiliksissä: Eilen Little Italyssa ja tänään omilla nurkilla. Vacation + staycation = happy Veera. 

Nähtäväksi jää, kuinka kauan tämä huippufiilis kestää ihan oikean arjen ja työkiireiden keskellä, mutta juuri nyt tuntuu siltä, että olisin voittanut (henkisessä) lotossa. 

lauantai 7. huhtikuuta 2018

Suomi-fiiliksiä

Loma tuli ja meni. Suomen kevätaurinko ja jouluiset lumituiskut vaihtuivat taas lämpöön ja palmuihin, pullat ja karjalanpiirakat bageleihin ja villasukat paljaisiin varpaisiin.

Tarvitseekohan sitä edes erikseen sanoa, että loma oli ihana. 






Mutta mitäpä mahtoikaan liikkua mielessä Suomen katuja tarpoessa?

Iloitsin jälleen kerran herkullisesta vesijohtovedestä, muutuin leipäsyöpöksi, unohdin syödä karkkeja ja kokoilin (USA:ssa laittomia) kinder-yllätyksiä.

Tarkastelin Helsingin kattoja Torni-hotellin Ateljee-baarista, ihmettelin Riksun Irlannin Setterin menoa tiistai iltana, siemailin viiniä Moro baarissa Tampereella, maistelin helsinkiläisiä pienpanimoiden oluita, mietin kuumeisesti, miten IPA lausutaan Suomessa ja ihastuin Donut Islandin amber aleeen..

Kävelin jäällä, lumessa, vesilätäköissä ja auringon kuivattamilla teillä. Palelin ja hikoilin. Kastelin sukkani ja muistin miltä märät lapaset tuntuvat.

Ihastelin suomalaisten englanninkielen taitoa, hämmästelin englanninkielen runsasta näkyvyyttä ja kuuluvuutta Helsingissä ja mietin kuumeisesti, voiko Suomessa jättää yhä edelleenkin huoletta tippaamatta.

Paransin maailmaa perheen ja ystävien kanssa, vietin harvinaisen hetken yhdessä koko perheen kanssa, tunsin itseni onnekkaaksi huomatessani, että juttu jatkui kaikkien kanssa luontevasti siitä, mihin kaksi vuotta sitten jäätiin. Ikäväkyllä unohdin myös kaikessa innossani ottaa itsestäni ja ystävistäni yhteiskuvia.






Varsin onnistunut loma, josta en vaihtaisi hetkeäkään pois. En edes niitä märkiä varpaita.

lauantai 24. maaliskuuta 2018

Kofeiiniton elämä

Se alkoi puolihuomaamattomasti, viime vuoden lopulla. Ensin loppuivat iltapäiväkahvittelut, sitten myöskin aamukahvit. Korvasin rakastamani aamuhetken piparminttuteellä ja kärsin parin päivän ajan jäätävistä päänsäryistä.

Päänsäryt ja tukkoisen väsynyt olo helpottivat kuitenkin pian eikä kahvin tuoksuttelukaan aiheuttanut enää huokailuja. Minusta tuli omaksi yllätyksekseni teetyyppi.

Mutta miksi? No ihan vain siitä syystä, että teki mieli kokeilla, miten kahvin poisjättäminen vaikuttaa kehoon ja mieleen. En ole ruokavalioni suhteen totaalikieltojen kannalla, sillä itsepäinen luonteeni tekee kieltojen kohteista elämääkin suurempia himoja. Kofeiininkin kanssa jätin takaportin auki vihreän teen ja satunnaisten kahvikupposten muodossa, mutta useimmiten valitsen kuitenkin yrttiteen.

Pari viikkoa sitten teki mieli tehdä sunnuntaiaamusta astetta spesiaalimpi ja  päätin nauttia kupin kahvia. Meillä oli kaapissa paikallisesta kahvipaahtamosta ostettuja papuja, jotka jauhoin juuri ennen h-hetkeä. Tuoksu oli taivaallinen, makukin, mutta tuloksena oli puoli päivää kestänyt vatsakipu eikä vireystilankaan suhteen ollut hurraamista. Kokeilin samaa vielä seuraavanakin aamuna, mutta kun tulos oli sama, päätin kahvittelujeni olevan nyt tällä erää tässä.

Mikään ehdoton päätös tämä ei ole, sillä taustalla ei ole muuta kuin entistäkin paremman olon metsästämistä. Saatan hyvinkin kääntää kelkkani jo huomenna tai elää ilman kahvia loppuelämäni. Muita kofeiinipitoisia tuotteita en ole juurikaan käyttänyt enää pitkään aikaan, ellei nyt suklaata lasketa.


Yksi pieni ongelma tässä kuitenkin on, ainakin Phillin mielestä. Eihän suomalainen voi olla juomatta kahvia ja toitottaa siitä julkisesti. Siitähän saattaa lähteä vaikka Suomen kansalaisuus. Heh, pieni pala Suomea ulkomaalaisen näkökulmasta. Ei ehkä ole ihan hatusta vedetty väite, että suomalaiset ovat yksiä maailman suurimmista kahvin kuluttajista, mutta kyllä niistä kyläpaikoista varmaan teetäkin löytyy. Löytyyhän? Kohta tullaan meinaan testaamaan.