Aamupalan jälkeen suuntasimme jälleen puoli ysiksi parin mailin päässä sijainneeseen Grand Staircase monumentin visitor centeriin, jossa kokeilimme onneamme The Wave -lotteryn parissa. Tällä kertaa porukkaa oli liikkeellä jopa edellispäivää enemmän eikä bingopalloilla toteutettu lotto tuottanut tulosta. Lupa jäi siis saamatta ja The Wave näkemättä. Olimme varautuneet henkisesti hyvin todennäköiseen mahdollisuuteen, että jäisimme nuolemaan näppejämme, emmekä antaneet sen masentaa kahta minuuttia pidempään.
Koska perjantain säätiedotus lupasi koko alueelle sadetta ja lunta, päätimme kysyä visitor centerin henkilökunnalta suosituksia harmaalle päivälle. Bryce kanjonille odoteltiin 20 tuumaa lunta ja Zionissakin oli hyvin epävakaista. Ystävällinen puistonvartija ehdotti meille noin tunnin ajomatkan päässä sijaitsevaa Buckskin Gulch haikkia sekä Wire Pass kanjonia. Otimme ehdotuksesta kopin ja lähdimme matkaan.
Matkalla satoi lunta, räntää ja vettä ja naureskelimme jo etukäteen ajatukselle, kuinka rämpisimme pitkin märkiä tienoita kylmissämme, emmekä näkisi sumupilven läpi yhtään mitään. Yritin heittää väliin myös positiivista vitsiä ihmeestä, joka raoittaisi paksua pilviverhoa haikkireittimme yläpuolella, mutta emme oikeasti uskoneet kumpikaan, että toiveeni voisi toteutua.
Kunnes se sitten toteutui. Lähestyessämme päämääräämme sade loppui kuin taikaiskusta ja lämpötila nousi läheltä pakkasrajaa lähemmäksi kymmentä astetta. Olimme ajatelleet parkkeeraavamme automme Wire Pass -haikin lähtöpisteeseen, mutta erään ystävällisen ja aiemmin mutaan jumittuneen vastaantulijan neuvosta päätimmekin jäädä jo Buckskin Gulch -polulle ja haikata pidemmän kaavan mukaan. En usko, että meillä olisi ollut mitään hätää nelivetoisen automme kanssa, mutta päätimme pelata varmanpäälle ja palkita itsemme vähän pidemmällä haikilla sekä maisemilla, jotka olisivat muuten jääneet näkemättä.
Etsi kuvasta lehmä ja vasikka
Nuo "vapaat" kallioilla seikkailevat lehmät olivat aika yllätys. Näimme ainakin kolme aikuista lehmää ja kolme vasikkaa, mutta jäljistä päätellen niitä oli liikkeellä kokonainen armeija. Polun ympärillä näkyi silloin tällöin enemmän tai vähemmän rikkinäisiä aitoja, joten kaipa ne jollekin kuuluivat. Eivät ne ainakaan ihmisistä tuntuneet välittävän, vaikka hetken aikaa meitä tuijottivatkin silmästä silmään.
Aluksi talsimme leveällä, mutta upottavalla polulla kunnes kallioseinämät alkoivat hivuttautumaan yhä korkeammiksi ja kapeammaksi ja huomasimme kävelevämme kanjonin sisässä. Wire Pass oli nimensä veroisesti vain pieni käytävä, jossa ei olisi mahtunut juurikaan tanssahtelemaan sivusuuntaan. Luin jälkeenpäin netistä, että Buckskin Gulch on maailman pisin slot canyon, sillä matkaa voisi halutessaan jatkaa kanjonin sisässä jopa 13 mailin verran.
Sää - ja lämpötilat vaihtelivat päivän aikana reilusti ja kerrospukeutuminen tuli tarpeeseen. Säästyimme onneksi lumelta eikä sadekaan yltynyt hetkittäistä tihkua kummemmaksi. Minulla oli päälläni lämpökerraston pitkä aluspaita, pitkähihainen urheilupaita, lämmin, mutta kevyt fleece -takki sekä kuorena vuoreton coretex takki. Jalassa minulla oli lämpöiset juoksutrikoot, smart wool -sukat sekä vaelluskengät ja päässä joululahjaksi saatu Suomi-pipo. Nässä kerroksissa riitti valinnan varaa eikä tullut kertaakaan kuuma eikä kylmä.
Matkaa kertyi kaikkineen noin 11 mailia, eli lähemmäs 18 km. Reitti oli suurimmaksi osaksi tasamaata ja sisälsi (ainakin tällä hetkellä) vain yhden kiipeämistä vaatineen kiviesteen. Aloitimme haikkimme Buckskin Gulch -trail headiltä ja kävelimme polkuja ja kanjoneita pitkin Wirepass -trail headille. Wire pass trail headiltä kävelimme tietä pitkin takaisin autolle, vaikka saimmekin muutamalta ihmettelevältä ohi ajajalta kyytitarjouksia.
Ei yhtään hullumpi "sade"päivä ja maisemat. Illan vietimme jälleen hotelilla ravintolassa herkutellen, pelaillen ja seuraavaan päivään valmistautuen. Säätilat lupailivat vihdoinkin suotuisia olosuhteita Angels Landingin valloitukseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti